Suomi tavoittelee hiilineutraalisuutta vuonna 2035, eli silloin maankäyttösektorin tulisi sitoa hiiltä Suomen kokonaispäästöjä vastaava määrä. Turvepeltojen päästövähennyspotentiaali tulee saada käyttöön, sillä ne tuottavat yli puolet maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä ja pienentävät maankäyttösektorin nettonielua noin kahdeksalla miljoonalla hiilidioksiditonnilla.
Turvepelloilla on erilainen merkitys eri alueilla Suomessa. Päästövähennystoimet voidaan kohdentaa kustannustehokkaasti ja ilman, että ruuantuotanto vaarantuu. Ensijaisesti toimia kannattaisi kohdentaa
- alueille, joilla turvepeltojen osuus kokonaispeltoalasta on pieni,
- tuotantokykynsä menettäneille pelloille,
- maatiloille, jotka eivät osallistu ruuantuotantoon tai
- hylätyille pelloille.
Tämä olisi kustannustehokasta, koska osalle tästä alasta maksetaan tavanomaisia maataloustukia ilman että saadaan vastineeksi ruuantuotantoa.
Reiluutta maataloustukiin
Kaikki pelto ei tuota ruokaa, ja maataloustukea saa pelkästään omistamalla pellon. Esimerkiksi vuonna 2020 käytettiin 62 miljoonaa euroa tukemaan ”maatiloja”, jotka eivät myyneet eurollakaan maataloustuotteita tai vuokranneet peltojaan toiselle viljelijälle. Olisi yhteiskunnan etu ja ruokaa tuottavien viljelijöiden kannalta reilua, että maataloustukia myönnettäisiin vain ruuantuotantoon tai ympäristöhyötyjen tuottamiseen.
Rahoitus suunnattava turvepeltojen vettämiseen ja kosteikkoviljelyyn
Turpeen hajoamisesta tulevia päästöjä voidaan tehokkaimmin vähentää nostamalla pohjaveden korkeutta. Jos päästövähennyksiin varattu rahoitus halutaan käyttää tehokkaasti, sitä tulee suunnata mahdollisimman paljon turvepeltojen vettämiseen. Ennallistaminen luonnontilaan kuitenkin poistaa pellon tuotantokäytöstä, ja siksi sille on kehitetty vaihtoehto, kosteikkoviljely.
Kosteikkoviljely on tapa käyttää turvepeltoja tai entisiä turvetuotantoalueita vetettyinä biomassan tuotantoon. Kosteikkoviljelyssä pyritään siihen, ettei pohjaveden pinta laskisi alemmaksi kuin 20 cm:n korkeudelle maan pinnasta. Kosteikkoviljely sopii myös pelloille, joissa ojituksen heikko toimivuus aiheuttaa haasteita tavanomaiselle viljelylle.
Märässä ympäristössä voidaan tuottaa esimerkiksi ruokohelpeä, pajua, rahkasammalta tai osmankäämiä erilaisen jalostavan teollisuuden käyttöön. Kosteikkoviljeltyjä raaka-aineita voidaan käyttää esimerkiksi kasvualustoissa, tekstiiliteollisuudessa (kuidut ja väriaineet) ja rakennusmateriaaleissa sekä elintarvike- ja lääketeollisuudessa. Esimerkiksi osmankäämi on varsinainen luonnon supermarket, ja sen varresta, juurista ja höytyvästä on jo teollisia sovellutuksia markkinoilla.
Tilausta uudelle liiketoiminnalle
Kosteikkoviljelyssä on teknisiä ja logistisia haasteita, sillä märkä maa ei kanna painavia koneita, ja hyödyntäjä biomassalle tulisi löytää kannattavan kuljetusetäisyyden päästä. Monivuotisen kosteikkokasvuston juuristo voi kuitenkin hyvinkin kantaa koneiden painon, ja pohjaveden pintaa voidaan laskea, kun isoja koneita tarvitaan.
Suomeen tarvittaisiin toimijoita, jotka tekisivät korjuu-urakointia ja välittäisivät erilaisia biomassoja niiden tarvitsijoille.
Keski-Euroopasta saa ostaa märkiin oloihin soveltuvia maatalouskoneita. Suomeen tarvittaisiin toimijoita, jotka tekisivät korjuu-urakointia ja välittäisivät erilaisia biomassoja niiden tarvitsijoille.
Ruohovartisten biomassojen tuottaminen teollisuuteen metsätalous-Suomessa saattaa kuulostaa haihattelulta. On kuitenkin iso haaste saada raaka-aine kaikkien fossiilisten tai paljon tuotantopanoksia vaativien materiaalien korvaamiseen ilman, että metsien hiilinielu alenee entisestään.
Kosteikkoviljellyistä raaka-aineista saataisiin uusia innovaatioita ja kuluttajien kaipaamia vaihtoehtoja. Viestimällä kosteikkoviljeltyjen tuotteiden ympäristövaikutuksista yritykset voivat saada kilpailuetua.
Kosteikkoviljelyn arvoketjujen kehittäminen on aluillaan, ja ilmastovaikutuksistakin on tulossa uutta tietoa. CANEMURE -hankkeessa on siirretty kosteikkoviljelyyn kaksi tuotantokyvyltään heikkoa peltoa, ja tutkittu vettämisen ilmastovaikutuksia. Tulokset valmistuvat tämän vuoden aikana.
Kosteikkoviljelyä siis tarvittaisiin, mutta miten arvoketjut saataisiin käyntiin? Hyvä ratkaisu voisi olla pilotoida tietyn raaka-aineen tuottamista sitä käyttävien tuotantolaitosten ympärillä.
Lupaavimmat kosteikkoviljelyn arvoketjut tällä hetkellä liittyvät kasvualustojen ja kuivikkeiden tuottamiseen. Tuotannon lisäarvo olisi vieläkin parempi, jos samaan klusteriin saataisiin myös korkean lisäarvon tuotteiden kuten väriaineiden, rakennustuotteiden tai tekstiilien valmistusta.
Yhdistämällä tietoa peltojen käytöstä ja tilasta sekä alueen yritysten raaka-aineen tarpeesta voitaisiin optimoida taloudelliset ja ympäristöhyödyt. Toivottavasti lähivuosina syntyy rohkeiden pilotoijien yhteenliittymiä, jotka kehittävät toimintaansa yhdessä ja markkinoille saadaan entistä kestävämpiä tuotteita samalla kun vähennetään maatalouden päästöjä.
Kirjoittajat
Tutkimusprofessori Kristiina Lång ja
erikoistutkija Sanna Saarnio
Luonnonvarakeskus LUKE